Vänrikki Stoolin zombisodan aikakirjat: Veteraani stool.

Veteraani Stool

Mennyttä aikaa murehdin

niin suruissani vielä;

niin moni kuollut sielukin

Minulle viittaa siellä.

Ken mua seuraa retkelle

nyt Näsijärven rannalle?

Siell' opin soturin tuntemaan,

hän sotamies o'l ennen,

nyt vänrikki ol' arvoltaan

Vaikk' toivo näytti menneen.

Ties kuinka samaan talohon

satuimme samaan asunnon.

Mies olin silloin tappajaks,

niin luultiin, vaikka miksi.

Min tuhonnut olin kaks,

mainittiin soturiksi;

hupaasti elin ”maineellain”

Stool, hän join kotiviinaa vain.

Minulla oli ”kanuuna”

ja vointi aivankamla

Stool söipi aamunpalaa

jo häll' ei pahaa krapulaa

mut silloin sai vain tuopposen

Kuivan kurkun kostukeeks.

Oi rieha-aika riemukas

töykein, ylimielisin,

kun nuor' on tappajaks

ja tappiota ei laisin

ja pelkoa ei tuntis ollenkaan,

kun luvun vain sais kasvamaan

En tiennyt menneest hädäst', en,

urhosta sydän sykki;

vahv' olin kylmäkatseinen,

ja kaikki suonet sykki.

Niin hurja olin, riehakas

Ja ylpea kuin kuningas.

Mut kyynisenä majassaan

Stool istui huojumatta,

loi nuottaa, imi pulloaan

Kehuumme puuttumatta

Tuommoisten suhteen, sen mar ties,

Hän olip' paljon kovempi mies.

Minusta näky kamalin

ol' ukon vanha varsi

ja kasvot, karut liikketkin

ja ruma vaateparsi

vaan tyhjäkatse erikseen

Sangattomine laseineen

Monesti menin ukon luo

haukkumaan suotta.

mik' iloni, kuin raivoi tuo

ja hältä ratkes nuotta,

kun kädest' ukon pullon vein

Ja siitä oman paukun tein

Hän silloin ylös kavahtaa

mun ovest ulos heittää

sananen, karu saatana,

ja saan mä häpeää peittää

Mä tulin taas kuin ennenkin

Ja samoin taaskin ylpeilin.

Ett' oli nuori aikoinaan

myös ukko kerran ollut

enemmän nähnyt kuolemaa

ja kauhemmaksi tullut,

en sitä silloin tajunnut

mul oli päähän noussut

En myös, ett' surumielin hän

verensä puhtahimman

vuodatti eestä lajimme tän,

Nyt mulle rakkahimman.

Mä olin nuori, riehakas

Hän arvoton, ma arvokas

Mut moisiin ilveilyksihin

Vihdoinnkin kyllästyi hän

Kuink' oli muistopäiväkin

lyhyttä pinnaa ol häl;

olipa oikein kauheaa,

koska huuto tä raukeaa?

Hän otti esiin kirjahan

ilman kuvitusta,

ol' teos uskomaton

se elävän taistelusta;

virheestä kai tuo kanneton

lie jotunut muiden joukkohon.

Perääni heitti sen, kääntelin

sivuja jonkin hetken

en tiedä, kuin näin esihin

sain Savon miesten retken

ma tav'in rivin, tav'in kaks,

vereni tunsin kuumemmaks

Näin kansan kaiken koittavan

edestä sielujensa,

näin kalmanjoukon voittavan

kuolleena nälissänsä,

Jokaista sanaa, tavatessain,

paeta tahdoin kauhuissain.

Vaarassa kauhun keskellä

Tuota parvea kirottua

Mill ansaitsit, maa raukka, sä

noin suurta kauheutta,

noin raaka kuinka olla voit

kun palaks aivoja vain söit!

Aloille pelkohoni mun

vei uskomattomille

uus pelko syttyi sieluhuni

aavistamaton sille;

kuin siivin lensi aikani,

oi, kuink' ol lyhyt kirjani!

Se loppui, samoin iltakin

vaan pelokkaalla mielellä

mä lisää tietää tarvitsin

ja selvitystä viellä

Niin moniin kohtiin kauheisiin

Luo hurjan Stoolin läksin siin

Häll' oli paikka entinen

ja työkin samanlainen.

Vastaani lensi ovellen

jo lyönti hurjanlainen

olipa kun ois sanonut

Vain yöks ees jätä rauhaan mut.

Mut pelokkaana tulin ma,

miel oli nöyränlainen

”luin kalman viime sodasta

olenhan elävänlainen

Mua muuten liika pelottais,

ken ties teiltä apua sais”

Näin pyysin. Silmäns' ihmeissäänsä

luo ukko nuotastansa

ne kostuivat, kuin muisti hän

edessä kuolemansa:

"Jotakin ehkä tietäisin,

olinhan siellä minäkin."

Mä istuin olkivuoteellen;

sanella Dunckerista

hän alkaa, sodast kalmojen

ja Malmi kapteenista;

hänellä katse tiivistyy,

Oi, kuinka hän nyt herkistyy!

Hän kuolonsodat nähnyt on

ja nähnyt kalman tiellä

ja kuolleen nähnyt heräävän

joll' näkyy haavat vielä;

häll' on niin paljon muistissaa,

Mit' halua ei muistaakkaan.

Siin' istuin hiljaa, kuuntelin

ei sanaa kadonnunna

puol'yö, kun sieltä erkanin,

oli ja kulununna;

hän saattoi minut ovellen,

mua vielä varoittaen.

Nyt tietoo yhdess' jaettiin

työ rankkaa tahti

kertoa, neuvoa, alettiin

Ja kaksin oltiin mahti

Nyt olin vain mä sotilas,

Hän korkeempi kuin kuningas

Ja ukon suust' on tiedotkin

ne, joita laulan tässä.

Niit usein öisin huutelen

kuollehen liekinnässä

Ne korutont' on kertomaa

Ne ota, jatka aitoo elämää.